Eli tästä tulee nyt mun jonkinlainen ahdistuneisuus-/ paniikkipäiväkirja. Haluan vaan jäsennellä ajatuksia ja tuntemuksia jossakin, ja nyt kun tämmönen blogi tässä on niin oksennan pahaa oloani tänne.

Historiaa: Olen paniikkitaipuvainen ja ahdistun herkästi. Erilaisen fyysiset oireet saavat hälytyskellot aina pärisemään ja sitten jään vellomaan ahdistukseen tai jopa paniikkiin..Joka taas aiheuttaa lisää fyysisiä oireita ja taas lisää ahdistusta..joka lisää fyysisiä oloja jne jne jne. Kehä on valmis.

Lääkitys on ollut. Cipralexia napsin ehkä reilun vuoden, ellen jopa melkein kaksi(?)..Lääkejaksoja ollut aijeminkin, ja sitten tyhmänä olen lopettanut. Nyt oli kuitenkin pisin kausi lääkityksellä ja kesällä alkoi pillerit unohtua..Siitäpä sitten jätin ne kokonaan pois ja aluksi olo oli aivan ihana. Makkari kutsui houkuttelevana ja muutenkin tuntui energiselle ja hyvälle. Tuota riemua kestikin hyvän aikaa. Sitten syksyn alussa ajottaiset ahdistus tai paniikkiolot alkoivat, mutta sain pidettyä hallinnassa. 
MUTTA, nyt kalenterimerkkausten perusteella on about 1,5kk ollut aikamoista ahistuneisuutta. Pikkuhiljaa alan kokea rajoittavana nämä olot. Tuo "raskaus"-episodi mielestäni pahensi oloa, koska mieleen muistui viimeisimmän raskauden negatiiviset kokemukset ja synnytyksen jälkeinen vakava komplikaatio (keuhkoembolia). Olen tässä about kuukauden siis mielestäni taas sairastunut keuhkoveritulppaan vaikka järkihän sen jo sanoo että oisin sen jo huomannut tässä ajassa jos oikeasti olisi niin.

Mutta kun pää ei jätä rauhaan! Hengitystä kun tarpeeksi tarkkailee niin alkaa pian tuntua ettei edes osaa hengittää tai että täytyy keskittyä hengittämään. Keho on ainaisessa jännitystilassa ja tästä syystä myös niskat jumissa ja jäseniä kolottelee.
Liikunta tekisi hyvää,MUTTA kun tämä ahdistuneisuus tuo mulle myös liikuntakammon. Eli en uskalla rasittaa itseäni koska ajattelen että kuukahdan sitten siihen. Kaikenlainen hengästyminen tai sykkeen nostava toiminta pistää hälytykset päässä pirisemään,vaikka taustalla olisi järkisyy. 
Tein esim työkeikan reilu viikko sitten. Ensimäisenä päivänä työ oli hyvin fyysistä ja painavien laatikoiden nostelua. Kävin sitten hetkitäin peilistä katsomassa että sinertääkö huulet! Sairasta, I know. Ja arvatkaas minkälaisen olon sain kun huomasin että ylähuulen yläpuoli on tumma! Ajattelin että happivaje,sydäri,keuhkoveritulppa.Kuolen. Pakokauhu oli tunne jonka koin. Halusin niiltä seisomilta pakata kamani ja painua ulos. MUTTA onneks tajusin pyyhkästä vedellä ihoa ja tattadaa, ihan vaan likaahan siinä oli! Likaisista laatikoista käsien kautta kulkeutunut. Huomasin sitten parilla muullakin työntekijällä saman efektin. Tulipa kyllä tyhmä olo.

Voi kun mulla olis niin paljon sisäistä purettavaa. Ihan hävettää kaikki omat tyhmät ajatukset ja tuntemukset. Oikeasti olen ihan hullu :(
Mutta ei hätiämitiä heh.  En jää odottelemaan millaiseksi tämä voisi vielä yltyä..ei voimat riitä. Maanantaina pakko soittaa lääkäriin ja pyytää jonkunlaista lausuntoa että voisin etsiä terapeutin. Haluaisin kokeilla lääkkeetöntä hoitoa ennen pilleriliuskaan tarttumista. En kuitenkaan halua koko elämääni olla lääkkeiden orja,ellei ole pakko.
Siksipä mietin josko terapian kautta oppisin uutta itsestäni ja uusia ajattelumalleja. Haluan tietää MIKSI olen tämmönen ahdistuja ja MIKSI en osaa lopettaa turhaa huolehtimista. Elämän ilot valuu hukkaan kun mistään ei pysty nauttia kun takaraivossa huutaa ahdistus!