Viikko on menny sekalaisissa tunnelmissa holterin poiston jälkeen. Huomenna perjantaina 11.12 olis lekuri ja saan kuulla tulokset. Pelottaa aika vietävästi ja koitan olla ajattelematta asiaa. Helpommin sanottu kuin tehty!
Sydän on muljunut vaihdellen. Eilen oli jo parempi päivä, mutta nukkumaan käydessä sitten olikin ihan kamalasti tuntemuksia. En kyllä panikoitunut, mutta huolestuin. Ahdistus ja huoli on kokoajan läsnä. Ja jotenkin tuo huominen on asettunut mulle virstanpylvääksi joka ratkaisee paljon. En esimerkiksi ole uskaltanut suunnitella tai luvata menoja jne kun ajattelen että jos pumpussa onkin vikaa tai vaatii lisätutkintaa tai ihan mitä vaan huolestutavaa, niin kaiken joutuis perumaan. Mä tiedän et romahdan lopullisesti henkisesti jos saan epämiellyttäviä uutisia. Muahan ei lohduta edes se vaikka jos sanottais et jotain täällä on mutta ei mitään akuuttia,seurataan ja tulet uudelleen jos vointi huononee. Haluaisin vain kuulla että kaikki hyvin. Mutta en usko että kaikki on hyvin. Ei tämmönen määrä muljumista voi enää olla normaalia!
Mieskin on vielä reissussa..Tulee onneksi lauantaina. Mutta olis ollu mukava et se olis ollu maisemissa tukemassa mua nyt. 
Stressiä ja ahdistusta tuottaa myös työt. Mulla on lapset tässä sairastellut ja yks on vielä kotona saikulla. Pomo alkanut hieman kyllästyä varmaan vaikka olen kyllä kotoa käsin tehnyt mitä voin. Ja eilen kävin toimistolla muutaman tunnin ajan. Huomenna jos lapsi on sairas niin mun on pakko värvätä tähän joku hoitamaan että pääsen töihin. On tärkeä homma siellä jota ei voi enempää lykätä.
Ja allekirjoitin eilen myös uuden työsopparin...Olon olis kuulunut olla iloinen jne,,,mutta ei, mä ahdistuin. Olo on ku ansassa. Mä vaan väkisin  olen töissä koska niinhän se kuuluu. Ihmisen kuuluu käydä töissä ja iloita siitä että on työtä. Mutta tässä psyykkisessä tilassa työt vaan lisää ahdistusta! Toisaalta on hyvä että joutuu ajattelemaan muutakin ku omia asioita ja joutuu poistumaan kotoa. Ehkä sitä lamaantuis ihan täysin jos ei olis työtä. Mutta siltikin tuntuu etten vaan henkisesti nyt jaksais. Mua ei ole edes perehdytetty syvällisesti duuniin..muutama asia ihan hakusessa ja olo on aika tyhmä. Silti mun hartioilla on nyt vastuu ja pitäis olla mokaamatta! 
Ehkä tilipäivänä sit vois hieman hymyilyttää...Toivon. 

Mietin et pitäiskö puhua pomolle tästä olosta mikä mulla on..Ei kai niille kuulis avautua. Mut sit mietin että se ehkä vois ymmärtää mua jos tuliskin niin kamala olo et haluaisin vaik yhtäkkiä paeta kotiin. Tai sitten se ei jatkais sopparia 3 kuukauden kuluttua. Joka ois kyllä mulle mieleen. Mutta enhän mä voi kieltäytyä jos sopparia jatketaan, tulee heti karsenssia ja työkkäri pillastuu että miksi näin. 
Tosin olen miettiny et pitäs varmaan saada joku lausunto sinne työkkäriinkin..Että on tämä ahdistuneisuus sun muuta.

Kunpa vaan nyt olisin fyysisesti terve niin voisin sit alkaa tuota psyykettä hoitamaan. Nyt olen sitämieltä että en mä pärjää ilman cipralexia tai vastaavaa. Ei elämän kuulu olla tämmöstä pelkäämistä ja ahdistusta.