Nyt olen töissä ja pikkasen ennen klo 14 lähden ajelemaan kohti lekuria. Tänään laitetaan se holter-seuranta. Kylläpä taas jännittää.
Eilen illalla makoilin vasemmalla kyljellä, nojaten sohvan käsinojaan ja tuli aivan kamalat muljut. Olen kyllä huomannut että tuo asento usein pistää muljumaan jos kauan siinä olen. Mikähän siinä on syynä? Painaako joku hermo jotain sähkörataa vai mitä kummaa. Mieskin on sanonut joskus että semmonen tietty asento sohvalla ollessa, pistää hänelläkin sydämen muljahtelemaan.
Viime yön nukuin suht ok:sti. Oli hieman ahdistusta siitä että tuleeko muljuja ja "säpsyjä" niinkuin edellisyönä, mutta olinkin nukahtanut ja heräsin kahden maissa vessaan tyytyväisenä. Tosin aamuvarhain ennen kellon sointia heräilin ja joka kerran oli syke tosi nopea, mutta rauhottui kyllä. Mietin että heräsinkö esim johonkin ääneen ja säikähdystä vai mikä syy. Koska vaikka nukuin, niin mieli oli kuitenkin kokoajan tietyssä jännityksessä ja tarkkailuasemissa.

Nyt mulla on hankala suhtautua tähän holtertutkimukseen..Kävin kaupassa ostamassa työeväät ja siellä puntaroin vaan kamalasti että mitä EI kannata ostaa,ettei nostata sykettä. Ei suklaata, ei mitään kahvijuttuja...Ostin sitten vain jonkun YOSA-kauravälipalamömmelin. Kuulostaa hullulle, mutta tänään en varmaan uskalla syödäkään normaalisti.
Ja mun olis pakko mennä hoitamaan viimehetken tuliaisostoksiakin tänään! Eihän se holter sitä estä ja suositellaankin et eläis sen kans normaalia päivää. Mutta silti musta tuntuu et haluisin vaan kaivautua peiton alle ja pitää sykkeen ja sydämen rauhassa. Joka taas ei tietenkään palvele sitä tutkimusta, koska pitäähän sitä nähdä miten arjessa se sydän pamppailee.
Sitten mua hermostuttaa jo etukäteen se, että jos tulee tuommosia tykytyskohtauksia kuin aamuyöstä tänään. Vaikka tässäkin tietysti vaan ois ehkä hyvä et ne "nauhottuis" tallelle niin näkis mitä ne on. Sinus takykardiaa siis melko varmasti juu.
Aaaaargh...Tää vaan jännittää niin paljon etten pysy koossa. Mietin kokoajan kaikkia mahdollisia diagnooseja ja jatkotutkimuksia yms mitä on olemassa ja rakennan päässäni katastrofiteorioita niistä.
Mä vaan haluaisin kuulla että mun sydän on terve ja normaali. Ja muljut sun muut ovat vaarattomia. Mutta pelkään kovin etten kuule tommosia sanoja vaan että elämä heittää häränpyllyä, matto vedetään alta..
Se kai se mun pelko usein onkin, että jotain kamalaa sattuu ja sitten en tiedä miten pärjään. Henkisesti varsinkaan.

Mullahan oli vuonna 2009 keuhkoveritulppa..synnytyksen jälkeen viidentenä päivänä todettu. Mutta selvisin, enkä itseasiassa ollut edes huonossa kunnossa. Paitsi psyykisesti sorruin. Aivan kamalat pelot ja itsetarkkailut..masennuinkin sillon. En osannut nauttia pikkuisesta, en olis halunnu nousta sängystä..Hain samantien apua, koska tajusin että noin en halua elää.
Mutta tuo kokemus jätti traumat mieleen...kaikki oli kivasti ja sitten "hupsista vaan, keuhoembolia!". Mä en kykene ajattelemaan että kaikki vois vaan olla hyvin. En pysty nytkään asennoitumaan ettei tutkimuksista löytyis jotain kamalaa. Löytyihän silloin keuhkoistakin vaikka lääkäri melkein peruutti TT-kuvaukset koska olin niin hyväkuntoinen.

Elämä on niin epävarmaa, se pelottaa. Miten normaalit ihmiset osaa asennoitua asioihin rauhallisesti ja huolehtimatta? Miten olla niin, ettei kokoajan odottaisi pahinta?
Ja samalla tajuan, että mulla on lähen koko elämä ollut tämmöstä huoehtimista ja loppujen lopuks : hengissä ollaan ja mitään pysyvää vakavaa ei ole ollut.
Mistä johtuu tämmönen sairas ajatusmaailma, jossa ei pysty kokea 100%:sta turvallisuuden tunnetta? Onko syynä lapsuus? Lapsuudessa koettu toisen vanhemman alkoholiongelma ja  perheväkivalta? Se, että pienenä tyttönä makasi yksin sängyssä ja pelkäsi tuleeko isä kotiin juomareissulta vai hakataanko se..vai kuoleeko se.
Muistan usein suunnitelleeni kuinka menen väliin jos isän kimppuun käydään. Oli tosi kova suojelusvietti isää kohtaan joka rymysi humalapäissään. Asuin siis isän ja tämän naisystävän kanssa. Äidin luona kävin pienempänä jokatoinen viikonloppu ja isompana silloin kun halusin.

Muistan joskus ehkä 12-13 vuotiaana kun heräsin yöllä siihen että sydän jyskytti ja päässä sumeni. Muistan kamalan pelon tunteen ja paniikin. Jossainvaiheessa silloin tutkittiin sydän ja se oli kunnossa. Jälkeenpäin tajuan nyt että hitsi, nehän oli paniikkikohtauksia! Miksi kukaan ei sillon tiennyt niistä tai sanonut niistä? Oisko mua voitu auttaa sillon jotenkin? Oisinko päässyt vaikka terapiaan ja nyt aikuisena mun elämä olis paljon helpompaa?
Niin...Itkukin tässä nyt sitten tuli.En vaan halua olla tämmönen ahdistuja-panikoija-neurootikko-luulosairas. Mä haluan elää ja nauttia luonnosta, perheestäni ja ystävistä. En halua että taustalla mönkii kokoajan joku prkleen ahdistus tai muu!
Enkä niinkään haluais aloittaa lääkitystäkään ja menettää viimesiäkin makkarihaluja. Nekin on laskeneet tän ahdistuksen myötä.

Elämä tuntuu olevan jossain montussa just nyt. Koitan räpiköidä siellä ja haluan pois. Mutta tartteisin ne tikkaat!