maanantai, 5. tammikuu 2015

Pitkästä aikaa

Heippahei...Taas on jäänyt kirjottelematta. Ollut aika ok olokin sitten viime kirjotteluiden. Nyt on taas "se aika kuusta", ja huomaan että ajatukset on ahdistukseen taipuvaisia ja hieman fyysistäkin oiretta pukkaa. Esim nyt on käväissyt välillä se inha puristava tunne kurkussa. Mutta toistaiseks ei ole pahemmin lamauttanut.
Eilen oli hieman semmonen olo että väkisin sain lähteä kaupoille ja siellä sitten olo oli jotenkin kärsimätön ja levoton. En nauttinut siitä reissusta yhtään vaikka syömässäkin kävin.
Taka-alalla siis ahdistus kummittelemassa mutta vielä ei ole lyönyt päälle.
Semmonen asia nyt pännii ku painon nousu! Kävin aamulla vaa'alla ja kappasvaan TAAS olin lihonut. Tuntuu että mitä enempi miettii omia läskejään, sitä herkemmin lihoo! Luulis että päinvastoin.
Pakko kai kohta alkaa jollekin typerälle dietille.

perjantai, 12. joulukuu 2014

Noniih

Nyt olen käynyt lääkärissä ja Luojan kiitos 24h ekg:n (eli sen holter-jutun) tulokset oli ainoastaan hyviä!
Mielenkiintoista että siinä 24 tunnin aikana ei ollut AINUTTAKAAN lisälyöntiä tai muuta häikkää sydämessä. Ainoastaan nopeutunut syke jännitys/ahdistuskohtausten aikana.
Mutta sinä päivänä mulla olikin ns. parempi päivä. Tunsin vähemmän niitä värähdyksiä sydämessä ku muina päivinä.Mutta tunisn kuitenkin ja olin varma että ne on sydämestä. Mutta eipäs sitten olekaan. Eli ne on jotain lihas tai hermoperäisiä tuntemuksia sitten eivätkä liity pumppuun milläänlailla. Ihanaa!!!
Toki mulla on semmosia selkeitäkin muljaisuja ollu, mutta niitä on harvemmin. Ja nyt kun tiedän että ne usein tuntuvat tuntemukset on ei-sydänperäisiä niin ei mua ne harvoin tulevat selkeät lisärit haittaa.
Olo on tosi helpottunut! Teki mieli halata lääkäriä heh. Hän jopa ihmetteli ettei AINUTTAKAAN lisälyöntiä koko vuorokaudessa, kun kuulema ihan kaikilla niitä kuitenkin yleensä on ja ihan päivittäin. Eli taitaa olla hyvässä kunnossa meikäläisen sydänkaveri tuolla rinnassa. Im happy happy happy!

SSRI-lääkitys nyt kuitenkin alotellaan..ensin 5mg annoksella ja siitä sitten nostetaan 10mg annokseen. Parasta niin. Ei tää pelkääminen ja ahdistuneisuus ole elämää. Ei laisinkaan. Vaikka ajattelin että jospa kokeilisin olla alottamatta lääkettä kun nyt on hyvät tutkimukset taustalla..Että pärjäisinköhän ilman. Jos vaan beta-salpaajaa napsisin aamulla ja illalla puolikkaat tabut. Otin kyllä sen 5mg tabletin jo escitalopram actavista...Mutta pitää nyt funtsia alanko napsii sitä ihan päivittäin vai koitanko vielä sinnitellä. Järki sanoo että "älä sinnittele" ja mieliteko sanoo että "sinnittele".
Se lääke vaan vie makkarihalut pois..Toisaalta niin tää ahdistuneisuuskin nyt vei. Aika harvoin tullut mitään viettiä nykyisin. Ja sen puolen haluan kyllä toimivan, on tärkeä osa avioliittoa kuiteskin!
Noh. pitänee pohtia ja miettiä järkevästi plussia ja miinuksia. Ahdistusta en enää jaksa. Se on varma!

NIIIIIIN, semmosta tässä vielä ajattelin tutkituttaa..kilppariarvot! Paino tuntuu nousevan turhankin herkästi vaikka en edes mässäile, lisäks hiuksia lähtee ja sitten ne tykytykset. Sopis kilpirauhasvaivoihin noi oireet. Mutta lets see.

torstai, 11. joulukuu 2014

Jännitystä ilmassa

Viikko on menny sekalaisissa tunnelmissa holterin poiston jälkeen. Huomenna perjantaina 11.12 olis lekuri ja saan kuulla tulokset. Pelottaa aika vietävästi ja koitan olla ajattelematta asiaa. Helpommin sanottu kuin tehty!
Sydän on muljunut vaihdellen. Eilen oli jo parempi päivä, mutta nukkumaan käydessä sitten olikin ihan kamalasti tuntemuksia. En kyllä panikoitunut, mutta huolestuin. Ahdistus ja huoli on kokoajan läsnä. Ja jotenkin tuo huominen on asettunut mulle virstanpylvääksi joka ratkaisee paljon. En esimerkiksi ole uskaltanut suunnitella tai luvata menoja jne kun ajattelen että jos pumpussa onkin vikaa tai vaatii lisätutkintaa tai ihan mitä vaan huolestutavaa, niin kaiken joutuis perumaan. Mä tiedän et romahdan lopullisesti henkisesti jos saan epämiellyttäviä uutisia. Muahan ei lohduta edes se vaikka jos sanottais et jotain täällä on mutta ei mitään akuuttia,seurataan ja tulet uudelleen jos vointi huononee. Haluaisin vain kuulla että kaikki hyvin. Mutta en usko että kaikki on hyvin. Ei tämmönen määrä muljumista voi enää olla normaalia!
Mieskin on vielä reissussa..Tulee onneksi lauantaina. Mutta olis ollu mukava et se olis ollu maisemissa tukemassa mua nyt. 
Stressiä ja ahdistusta tuottaa myös työt. Mulla on lapset tässä sairastellut ja yks on vielä kotona saikulla. Pomo alkanut hieman kyllästyä varmaan vaikka olen kyllä kotoa käsin tehnyt mitä voin. Ja eilen kävin toimistolla muutaman tunnin ajan. Huomenna jos lapsi on sairas niin mun on pakko värvätä tähän joku hoitamaan että pääsen töihin. On tärkeä homma siellä jota ei voi enempää lykätä.
Ja allekirjoitin eilen myös uuden työsopparin...Olon olis kuulunut olla iloinen jne,,,mutta ei, mä ahdistuin. Olo on ku ansassa. Mä vaan väkisin  olen töissä koska niinhän se kuuluu. Ihmisen kuuluu käydä töissä ja iloita siitä että on työtä. Mutta tässä psyykkisessä tilassa työt vaan lisää ahdistusta! Toisaalta on hyvä että joutuu ajattelemaan muutakin ku omia asioita ja joutuu poistumaan kotoa. Ehkä sitä lamaantuis ihan täysin jos ei olis työtä. Mutta siltikin tuntuu etten vaan henkisesti nyt jaksais. Mua ei ole edes perehdytetty syvällisesti duuniin..muutama asia ihan hakusessa ja olo on aika tyhmä. Silti mun hartioilla on nyt vastuu ja pitäis olla mokaamatta! 
Ehkä tilipäivänä sit vois hieman hymyilyttää...Toivon. 

Mietin et pitäiskö puhua pomolle tästä olosta mikä mulla on..Ei kai niille kuulis avautua. Mut sit mietin että se ehkä vois ymmärtää mua jos tuliskin niin kamala olo et haluaisin vaik yhtäkkiä paeta kotiin. Tai sitten se ei jatkais sopparia 3 kuukauden kuluttua. Joka ois kyllä mulle mieleen. Mutta enhän mä voi kieltäytyä jos sopparia jatketaan, tulee heti karsenssia ja työkkäri pillastuu että miksi näin. 
Tosin olen miettiny et pitäs varmaan saada joku lausunto sinne työkkäriinkin..Että on tämä ahdistuneisuus sun muuta.

Kunpa vaan nyt olisin fyysisesti terve niin voisin sit alkaa tuota psyykettä hoitamaan. Nyt olen sitämieltä että en mä pärjää ilman cipralexia tai vastaavaa. Ei elämän kuulu olla tämmöstä pelkäämistä ja ahdistusta. 

perjantai, 5. joulukuu 2014

Perjantai kuulumiset

Nyt on tuo holteri roikkunu matkassa eilisestä saakka. Ennen sen "asentamista" otettiin leop- EKG ja ei kyllä meinannu millään syke rauhottua siihen! Olin vielä käyny just syömässäkin, että verensokeritkin varmaan piikissä..ja se jännitys!!
Sitten laitettiin nuo holter-piuhat ja lähdin kotiin. Ihme kyllä en sit ollutkaan niin paniikissa loppu päivää kuin olin etukäteen ajatellut. Hetkittäin ehkä jopa unohdin koko laitteen.
Muljasuja tän kanssa on tullut muutamia..ja muutama semmone epäselväkin. Niitä isompia muljuja ja täräyksiä ei sitten ole tullut, siis semmosia mitkä olisin tuntenut. Mutta kaipa tuo laite rekisteröi kaiken toiminnan ja sen perusteella sit kardiologi kukalie näkee onko tuossa pumpussa jotakin häikkää.
Jännä että tätä kun kirjottaa niin alkaa sykekin nousta. Jotenkin niin pelottavaa ees purkaa näitä ajatuksia ja tuntemuksia.
Tänään on kyllä ollut muuten suht hyvä olo. Taka-alalla se tarkkailu ja huoli..ja tietenkin mietin jo etukäteen noita holterin tuloksia ja veivaan mielessäni kaikki mahdolliset ja mahdottomat diagnoosit ja sairaudet. Käyn päässäni tilannetta jossa lääkäri ilmoittaa huolettavat uutiset ja sitten tietysti huolestun tässä oikeastikin. Etukäteen ja tuntemattomasta. Fixua.

Mieskin lähti tänään sitten sinne reissuun. Tottakai tässä miettii, että mitä jos sen poissa ollessa käy jotakin..Mutta koitan olla miettimättä. Kyllä mä pärjään, pärjännyt ennenkin.
Äiti olis tulossa maanantaina muutamaksi päiväksi. Ihan kiva kun se voi sitten hoitaa lasten kuskauksia ja voin niinä päivinä olla normaalisi töissä ja ei tarvitse sumplia työaikana mitään kuvioita.

torstai, 4. joulukuu 2014

Holter-päivä...

Nyt olen töissä ja pikkasen ennen klo 14 lähden ajelemaan kohti lekuria. Tänään laitetaan se holter-seuranta. Kylläpä taas jännittää.
Eilen illalla makoilin vasemmalla kyljellä, nojaten sohvan käsinojaan ja tuli aivan kamalat muljut. Olen kyllä huomannut että tuo asento usein pistää muljumaan jos kauan siinä olen. Mikähän siinä on syynä? Painaako joku hermo jotain sähkörataa vai mitä kummaa. Mieskin on sanonut joskus että semmonen tietty asento sohvalla ollessa, pistää hänelläkin sydämen muljahtelemaan.
Viime yön nukuin suht ok:sti. Oli hieman ahdistusta siitä että tuleeko muljuja ja "säpsyjä" niinkuin edellisyönä, mutta olinkin nukahtanut ja heräsin kahden maissa vessaan tyytyväisenä. Tosin aamuvarhain ennen kellon sointia heräilin ja joka kerran oli syke tosi nopea, mutta rauhottui kyllä. Mietin että heräsinkö esim johonkin ääneen ja säikähdystä vai mikä syy. Koska vaikka nukuin, niin mieli oli kuitenkin kokoajan tietyssä jännityksessä ja tarkkailuasemissa.

Nyt mulla on hankala suhtautua tähän holtertutkimukseen..Kävin kaupassa ostamassa työeväät ja siellä puntaroin vaan kamalasti että mitä EI kannata ostaa,ettei nostata sykettä. Ei suklaata, ei mitään kahvijuttuja...Ostin sitten vain jonkun YOSA-kauravälipalamömmelin. Kuulostaa hullulle, mutta tänään en varmaan uskalla syödäkään normaalisti.
Ja mun olis pakko mennä hoitamaan viimehetken tuliaisostoksiakin tänään! Eihän se holter sitä estä ja suositellaankin et eläis sen kans normaalia päivää. Mutta silti musta tuntuu et haluisin vaan kaivautua peiton alle ja pitää sykkeen ja sydämen rauhassa. Joka taas ei tietenkään palvele sitä tutkimusta, koska pitäähän sitä nähdä miten arjessa se sydän pamppailee.
Sitten mua hermostuttaa jo etukäteen se, että jos tulee tuommosia tykytyskohtauksia kuin aamuyöstä tänään. Vaikka tässäkin tietysti vaan ois ehkä hyvä et ne "nauhottuis" tallelle niin näkis mitä ne on. Sinus takykardiaa siis melko varmasti juu.
Aaaaargh...Tää vaan jännittää niin paljon etten pysy koossa. Mietin kokoajan kaikkia mahdollisia diagnooseja ja jatkotutkimuksia yms mitä on olemassa ja rakennan päässäni katastrofiteorioita niistä.
Mä vaan haluaisin kuulla että mun sydän on terve ja normaali. Ja muljut sun muut ovat vaarattomia. Mutta pelkään kovin etten kuule tommosia sanoja vaan että elämä heittää häränpyllyä, matto vedetään alta..
Se kai se mun pelko usein onkin, että jotain kamalaa sattuu ja sitten en tiedä miten pärjään. Henkisesti varsinkaan.

Mullahan oli vuonna 2009 keuhkoveritulppa..synnytyksen jälkeen viidentenä päivänä todettu. Mutta selvisin, enkä itseasiassa ollut edes huonossa kunnossa. Paitsi psyykisesti sorruin. Aivan kamalat pelot ja itsetarkkailut..masennuinkin sillon. En osannut nauttia pikkuisesta, en olis halunnu nousta sängystä..Hain samantien apua, koska tajusin että noin en halua elää.
Mutta tuo kokemus jätti traumat mieleen...kaikki oli kivasti ja sitten "hupsista vaan, keuhoembolia!". Mä en kykene ajattelemaan että kaikki vois vaan olla hyvin. En pysty nytkään asennoitumaan ettei tutkimuksista löytyis jotain kamalaa. Löytyihän silloin keuhkoistakin vaikka lääkäri melkein peruutti TT-kuvaukset koska olin niin hyväkuntoinen.

Elämä on niin epävarmaa, se pelottaa. Miten normaalit ihmiset osaa asennoitua asioihin rauhallisesti ja huolehtimatta? Miten olla niin, ettei kokoajan odottaisi pahinta?
Ja samalla tajuan, että mulla on lähen koko elämä ollut tämmöstä huoehtimista ja loppujen lopuks : hengissä ollaan ja mitään pysyvää vakavaa ei ole ollut.
Mistä johtuu tämmönen sairas ajatusmaailma, jossa ei pysty kokea 100%:sta turvallisuuden tunnetta? Onko syynä lapsuus? Lapsuudessa koettu toisen vanhemman alkoholiongelma ja  perheväkivalta? Se, että pienenä tyttönä makasi yksin sängyssä ja pelkäsi tuleeko isä kotiin juomareissulta vai hakataanko se..vai kuoleeko se.
Muistan usein suunnitelleeni kuinka menen väliin jos isän kimppuun käydään. Oli tosi kova suojelusvietti isää kohtaan joka rymysi humalapäissään. Asuin siis isän ja tämän naisystävän kanssa. Äidin luona kävin pienempänä jokatoinen viikonloppu ja isompana silloin kun halusin.

Muistan joskus ehkä 12-13 vuotiaana kun heräsin yöllä siihen että sydän jyskytti ja päässä sumeni. Muistan kamalan pelon tunteen ja paniikin. Jossainvaiheessa silloin tutkittiin sydän ja se oli kunnossa. Jälkeenpäin tajuan nyt että hitsi, nehän oli paniikkikohtauksia! Miksi kukaan ei sillon tiennyt niistä tai sanonut niistä? Oisko mua voitu auttaa sillon jotenkin? Oisinko päässyt vaikka terapiaan ja nyt aikuisena mun elämä olis paljon helpompaa?
Niin...Itkukin tässä nyt sitten tuli.En vaan halua olla tämmönen ahdistuja-panikoija-neurootikko-luulosairas. Mä haluan elää ja nauttia luonnosta, perheestäni ja ystävistä. En halua että taustalla mönkii kokoajan joku prkleen ahdistus tai muu!
Enkä niinkään haluais aloittaa lääkitystäkään ja menettää viimesiäkin makkarihaluja. Nekin on laskeneet tän ahdistuksen myötä.

Elämä tuntuu olevan jossain montussa just nyt. Koitan räpiköidä siellä ja haluan pois. Mutta tartteisin ne tikkaat!